”Tässä puhun minä vaan Heikki Kontto: Hyvää päivää. Minä en puhu kenenkään yli vaan hiljaa kasvoista kasvoihin.”
Heikki Kontto 1928 – 1985
- Heikki Kaleva Kontto
- runoilija, maanviljelijä, elänyt Paimiossa 1948 -1985
- syntynyt Johanneksessa 6.1.1928
- kuoli Inarissa 3.9.1985
Simo Hörkön sukuyhdistys kokoontui sunnuntaina 12.9. Liedon Vanhalinnan juhlasalissa. Vuosikokouksen jälkeen vietimme Runon ja musiikin juhlaa Heikki Konton runojen parissa. Esiintyjinä olivat Jenna ja Sanni Peltola, piano, Tuula Lauri, lausunta ja laulu sekä Heljä Laakso, viulu. Juhlaan oli kutsuttu myös Hörkön sukuseuran jäsenet. Juhlaväkeä oli paikalla viitisenkymmentä, esiintyjät mukaan lukien.
Juhlaohjelma
Karjalaisten laulu yhteislauluna ja ruokailu
Jo Karjalan kunnailla – Heljä Laakso, viulu
Tässä puhun minä vaan,
Kutsumus on juhlallista höperyyttä,
Sinnekö synnyit Karjalan koivujen kupeeseen,
Villilintu lauloi ylistyslaulun elämälle,
Laakea tupa,
Sielläkö olette ajatuksissanne olleet – Tuula Lauri, lausunta
Laps´ olen Karjalan – Tuula Lauri, laulu & Heljä Laakso, viulu
Kahvitauko
Start all over – Jenna Peltola, piano
Balladi ja Täältä tullaan – Sanni Peltola, piano
He nimesivät paikat kieleensä sopiviksi,
Minä ihminen, suonissani elävä Karjalan veri,
Meidän aikamme on kiljuvat pyörät ja hammasrattaat,
Peitä se multa kivellä ja asvaltilla,
Puhun tätä kuin elämä itse,
Jumala, sinä et halveksi ketään – Tuula Lauri, lausunta
Nadirin romanssi – Heljä Laakso, viulu
Rakastaminen on vaikeaa,
Hyvä luoja, mikä aamu,
Lähdetkö kanssani vuoristotielle,
Nainen on miehen koti,
Niin laskivat päivät länteen,
Herää jo, yö on lähtenyt – Tuula Lauri, lausunta
Jo Karjalan kunnailla, Tuula Lauri, laulu & Heljä Laakso, viulu
Hänen yöpöydällään oli aina uusia, vastailmestyneitä kirjoja, Parnasson viimeisimpiä numeroita; käsinkirjoitettuja runoja, useasta kohtaa korjattuja, toiset valmiina liuskoina mapeissa. Kirjoituspöytä oli ikkunan ääressä, josta näki viljapeltojen aukeavan kuin meren. Hän katsoi kauas, näki vielä kauemmas.
Hän istui hellan vieressä tupakoimassa ja puhalteli savut uuniin. Siinä hän istui ja keskusteli, ja toisen jalan isovarvas heilui ylös, alas keskustelun tahdissa. Hän eli omaa verkkaista elämäänsä, jossa oli tilaa ajatuksille ja toisille ihmisille. Asioilla oli selkeä arvojärjestys. Hän oli ulkoisesti levollinen, vain raskas huokaus silloin tällöin kertoi muuta.
Hänen unelmansa oli tulla kirjailijaksi, saada julkaistuksi runokokoelmia. Minä, Heikki Konton kaksoissisaren esikoinen, olin luvannut auttaa häntä runojen viimeistelyssä. Emme ehtineet lupausta pitemmälle, sillä hän kuoli Inarissa tunturivaelluksella 3.9.1985 ensimmäiseen sydänkohtaukseensa. Ehkä se oli runoilijalle erityisen sopiva tapa lähteä tästä maailmasta, olla jo valmiiksi kaukana kotoa, olla jo valmiiksi lähellä taivasta, astua viimeinen askel läheisen vierellä ja kuolla välittömästi.
Asun mieheni kanssa häneltä jääneessä siirtolaispaikassa, jonka ostimme perikunnalta 1987. Tässä talossa ovat kasvaneet myös kaksi tytärtämme, nyt jo maailmalla. Istun ikkunan ääressä ja katselen samoja savisia kotipeltoja kuin hän, laitan ruokaa samalla puuliedellä kuin hän. Olemme palanneet tilalla myös takaisin luonnonmukaiseen viljelyyn. Tässä istun samassa talossa ja mietin miten etuoikeutettu olen, kun olen saanut säilytettäväkseni tällaisen henkisen perinnön. Runot ovat edelleen samoissa mapeissa, joihin hän on ne koonnut, samassa kamarissa, jossa ne ovat syntyneet.
Kaksitoista vuotta hänen kuolemansa jälkeen sain lunastettua lupaukseni, että autan häntä runokokoelman julkaisemisessa ja runojen viimeistelyssä. Silloin ilmestyi runo- ja muistelmateos ”Kerron päivien heräämisen – HEIKKI KONTON runot ja elämä.” Aloittaessani kirjan kokoamista huomasin, että olin jo tehnyt pohjatyötä tallentamalla äidiltäni heidän elämänsä käännekohtia ja kirjoittamalla hänen kanssaan haastattelua murreasuun. Erityisen kiinnostavaksi muistikuvat tekee se, että enoni ja äitini olivat kaksosia. Tällainen ”yksikkö” voi vain vierestä ihmetellä sitä tiivistä, hienosäikeistä yhteyttä ja riippuvuutta, joka useimmilla kaksosilla tuntuu olevan. Tästä syntyi idea tuoda runojen rinnalle sisaren ääni kertomaan ja muistelemaan yhdessä elettyjä hetkiä ja perheen elämänvaiheita.
Näkökulmaa ja sanottavaa runoissa on yllin kyllin: Karjala-runoja, rakkausrunoja, Jumala-suhteesta kertovia, luonto- ja luonnonsuojeluaiheisia sekä työstä ja yhteiskunnasta kertovia runoja. Erityinen huoli hänellä oli luonnosta ja sen saastumisesta. Hänen ajatuksissaan ei ole parasta ennen -päivämäärää.
”Maa, rakastettuni
minä itken hiljaisten lastesi tähden
heidän, jotka siunaavin käsin
peittävät siemenen
ja vaalivat orastavan kasvun,
sillä yhä vähemmän on heitä
– ja enemmän niitä jotka ovat päältä pehmeät
ja sisältä kovat.
He, valtateiden kovaääniset kiitäjät
ovat kuurot hiljaisuudelle
ja sokeat syntyneen elämän suunnattomalle
kauneudelle.
Voi, he eivät näe edessä on rikotun ytimen tuhoava palo ja he ajavat kohti.Maa, rakastettuni
kirottu meidän väärien tekojemme tähden.
Jumala, ota rukoukseni
tutki
lopeta paha
ja anna luoduillesi rauha.”
Ensimmäinen painos ilmestyi Kalevalan päivänä v. 1997, ja nyt 9.9.2010 valmistui toinen omakustanteinen painos, kun Heikki Konton kuolemasta tuli kuluneeksi kokonainen neljännesvuosisata.
”Minä ihminen
suonissani elävä Karjalan veri
muistan yhä Kannaksen kylien kuoleman.
Suruni on rakkauteni pienuus,
sillä yksi on tie ja ainoa
Nasarealaisen käsky:
Rakastakaa.”
– Tuula Lauri –
